Kirkkorinne

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen taukojen korostaa paikan tunnelmaa.)* Katsokaa ympärillenne. Tunnutteko te sen? Tämän tietynlaisen hiljaisuuden, joka laskeutuu päälle, kun astutaan Kirkkorinteen helmassa? Täällä luonto ei ole vain taustaa, vaan se on kuin elävä kirja, jonka sivuja me nyt selaamme. Huomaatte, miten valo siivilöityy puiden läpi ja miten maa tuntuu jalkojen alla vakaalta, lähes suojelevalta. On jotain hyvin alkukantaista tässä paikassa. Se on sekoitus pyhyyttä ja villiä luontoa, jossa tuuli kuiskailee tarinoita, joita ei ole kirjoitettu mihinkään historiankirjaan, mutta jotka tuntuvat silti tutuilta. Me emme ole täällä vain kävelyllä, vaan olemme astumassa sisään tilaan, jossa aika on pysähtynyt ja jossa menneisyys hengittää vielä jokaisessa sammalen peittämässä kivessä. Jos katsomme tätä rinnettä historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että ihminen on aina hakenut korkeampia paikkoja. Kirkkorinne ei ole saanut nimeään sattumalta. Vaikka kiviseinäiset kirkot ovat nousseet myöhemmin, tällaisten paikkojen merkitys on ulottunut paljon syvemmälle. Ennen kristinuskoa, jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään kiveä oli muurattu, tällaiset rinteet ja kukkulat toimivat luonnon pyhäkköinä. Täällä on todennäköisesti uhrattu, täällä on tarkkailtu tähtitaivasta ja täällä on etsitty yhteyttä johonkin suurempaan. Kun myöhemmin kristillinen uskonto vyöryi maalle, vanhat pyhät paikat eivät kadonneet, vaan ne usein ”kastettiin” uudelleen. Kirkko rakennettiin usein juuri sellaiseen paikkaan, jota kansa oli jo valmiiksi pitänyt pyhänä. Rinne on siis ollut silta kahden maailman välillä, yhdistäen muinaisen luonnonuskon ja uuden ajan kirkollisen perinteen. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kerrota virallisissa oppaissa. Paikallisten muistissa on aina liikkunut huhu, että Kirkkorinteen alla kulkee halkeamia, jotka johtavat syvälle maan sisään, kun taas toiset sanovat, että rinne itsessään on muistomerkki jostain, mikä on jo kauan sitten unohdettu. On kerrottu, että sumuisina aamuisina täällä voi kuulla kaukaisia kelloja, vaikka lähin kirkko olisi kilometrien päässä. Onko kyse vain tuulen leikistä puiden latvoissa, vai onko kyseessä jonnenlainen akustinen muisti, jossa menneiden sukupolvien rukoukset ja huokaukset ovat jääneet loukkuun tähän rinteeseen? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei ole vain maantieteellinen kohde, vaan se on tunnetila, jossa raja näkyvän ja näkymättömän välillä on hämärän ohut. Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme ylöspäin rinnettä pitkin, älkää vain katsoko maisemia, vaan yrittäkää kuunnella. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kysykää itseltänne, mitä tämä rinne kertoisi teille, jos se osaisi puhua. Mitä te tunnette, kun seisotte tässä historian ja luonnon risteyksessä? Toivon, että viette tämän rauhan ja tämän mysteerin mukananne, kun palaatte takaisin arkeen. Kirkkorinne jää tänne, vartioimaan salaisuuksiaan, mutta osa tästä paikasta jää nyt teihin. Mennäänpä, katsotaan mitä huipulla meitä odottaa.