Luku 1
(Opas seisoo raitiovaunupysäkillä, käsi viitaten uusiin kiskoihin ja ympärillä sykkivään Leppävaaran keskustaan. Ääni on kutsuva, hieman karhea, mutta intohimoinen.)
Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa tuo sähköinen surina, tunkakaa tuo urbaani syke. Me seisomme tässä, Leppävaaran sydämessä, missä uusi raittiovaunulinja leikkaa läpi modernin betonin ja kiireen. Monelle tämä on vain nopein reitti töihin tai kauppakeskukseen, mutta ammattioppaana ja historian harrastajana minä näen tämän eri tavalla. Minulle nämä kiskot eivät ole vain terästä, vaan ne ovat kuin aikajana, joka yhdistää meidät menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Täällä, missä raitiovaunu liukuu lähes äänettömästi, on kerrostunut vuosikymmenten muutos. Tunnukaa se ilmassa – se on sekoitus uuden ajan optimismia ja vanhaa, syvää Espoon maaperää, joka muistaa vielä ajat, kun täällä ei kuulunut kaupungin melua, vaan vain tuulen humina leppäpuissa.
Mutta mennäänpä syvemmälle, pois näistä kiiltävistä lasijulkisivuista. Jos suljemme silmämme, voimme pyyhkiä pois kauppakeskukset ja pysäköintihallit. Sata vuotta sitten tämä alue oli jotain aivan muuta. Täällä kulki vanhoja hiekkateitä, ja maisemaa hallitsivat pienet tilat ja metsiköt. Leppävaara ei syntynyt suunnitelman mukaan, vaan se kasvoi orgaanisesti rautatien ympärille. Rautatie oli se alkuperäinen elämänlanka, joka toi tänne ihmiset, tavarat ja lopulta teollisuuden. Se oli portti maailmalle, mutta samalla se jakoi maiseman. Kun raitiovaunu nyt kulkee tässä ympäristössä, se on tavallaan kunnianosoitus sille samalle liikkumisen halulle, joka toi ensimmäiset asukkaat tänne. Me olemme siirtyneet peltotyökalujen ja höyryvetureiden ajasta älykkäisiin kaupunkeihin, mutta perusidea on pysynyt samana: halu olla osa jotain suurempaa, halu liikkua ja kohdata.
Tiedättekö, täällä Leppävaaran maaperässä on myös salaisuuksia, joista ei oppaiden kirjoinissa usein puhuta. Paikalliset vanhat tarinat kertovat, että näiden nykyisten katujen alla ja läheisissä metsiköissä on kulkenut muinaisia polkuja, joita on käytetty jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään kiveä laskettiin. On sanottu, että tietyissä kohdissa, juuri siellä missä uudet kiskot kohtaavat vanhan maaston, voi tuntea oudon paineen. Jotkut uskovat, että alueen nimi ei tule vain puista, vaan siitä, että täällä on ollut kohtaamispaikkoja, joissa on vaihdettu uutisia ja kenties salaisuuksia, joita ei saanut kertoa viranomaisille. Onko kyse vain urbaanista legendasta? Ehkä. Mutta kun raitiovaunu pysähtyy ja hiljaisuus laskeutuu sekunniksi, voi melkein kuvitella näkevänsä hahmoja, jotka kulkivat tästä samasta pisteestä vuosisatoja sitten, kantaen mukanaan omia salaisuuksiaan.
Joten, kun seuraa kerralla nousette raitiovaunuun, älkää vain katsoisitte puhelintaan. Katsokaa ulos ikkunasta. Seuratkaa, miten maisema vaihtuu ja miten kaupunki hengittää. Mietikää sitä, että olette osa tätä jatkumoa, osa sitä suurta muutosta, joka tekee Leppävaarasta juuri tämän paikan. Te ette ole vain matkustajia, vaan te olette osa tämän kaupungin elävää historiaa, joka kirjoitetaan joka päivä uudestaan. Nyt, kun vaunu lähestyy, kysyn teiltä: miltä teidän oma tarinanne näyttää tässä kaupungissa? Hyppääkää kyytiin, matka on vasta alussa!
