Luku 1
*(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä hieman ja antaa ryhmän vaipua hetkeksi hiljaisuuteen. Hän katsoo ympärilleen ja aloittaa rauhallisesti.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Täällä, tämän kiviseinämän äärellä, ilma tuntuu aina hieman painavammalta, vaikka aurinko paistaisi. Se ei ole vain kiveä ja tekstiä, vaan se on ikkuna sellaiseen kaipuuseen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain turistimatkalla tai kaupungin sykkeessä, vaan me olemme kynnyksellä. Tämän muistomerkin takana on tuhansia tarinoita, jotka eivät koskaan saaneet päätöslaattaa omalle kotipihalleen. Se on hiljainen huuto niistä, jotka jäivät taakseen, ja niistä, joiden viimeinen leposija on kaukana täältä, tuntemattomilla mailla tai Karjalan syvissä metsissä, joihin ei ole ollut tietä vuosikymmeniin.
Mennään hetkeksi taaksepäin, sille ajalle kun maailma mureni. Kun sota repi maan ja ihmiset joutuivat jättämään kaiken – talonsa, elämänsä ja lopulta rakkaimpansa. Karjala ei ollut vain maakaistale kartalla, se oli sielun koti. Kun evakuointi alkoi, se oli kiireen ja pelon aikaa. Monet eivät ehtineet hyvästellä, ja monet lähtivät matkaan tietäen, etteivät he enää koskaan näe vanhempiaan tai lapsiaan, jotka olivat jääneet hautausmaille itäpuolelle. Sitten tuli se raskain vaihe, kun haavoittuneet ja kaatuneet jäivät sota-alueille. Kuvitelkaa se tunne: tiedätte, että läheinen on kuollut, tiedätte kenties missä päin hän on, mutta teillä ei ole mitään mahdollisuutta viedä häntä kotiin. Tämä muistomerkki on rakennettu juuri tähän tyhjyyteen. Se on symbolinen hautausmaa niille, joilla ei ole nimeä kivessä tai joita ei voitu hakea takaisin rajan yli. Se on tapa sanoa, että vaikka ruumis on kaukana, muisto asuu täällä meidän keskuudessamme.
Tässä kohdassa on kuitenkin yksi asia, jota oppaiden kirjoissa ei välttämättä lue, mutta jota paikalliset tietävät. Sanotaan, että täällä, tämän muistomerkin ympärillä, raja maailmojen välillä on ohuempi. On kertomus vanhasta naisesta, joka kävi täällä joka sunnuntai vuosikymmenten ajan. Hän ei vain sytyttänyt kynttilää, vaan hän puhui kivelle kuin se olisi ollut hänen kadonnut lapsensa. Ihmiset sanoivat, että jos kuuntelee tarkasti tuulen huminaa näiden kivien välissä, voi kuulla kaukaisia kieliä ja kuiskauksia, jotka eivät kuulu tähän kaupunkiin. Se on tavallaan urbaani myytti, mutta se kertoo jostain paljon syvemmästä: siitä, miten ihminen kieltäytyy hyväksymästä lopullista eroa. Tämä paikka ei ole vain historian monumentti, vaan se on henkinen ankkuri. Se on paikka, jossa suru muuttuu kunnioitukseksi ja puuttuminen läsnäoloksi.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, pyydän teitä viemään tämän tunteen mukananne. Kun katsotte ympärillenne kaupungin vilinässä, muistakaa, että jokaisen kadunkulman takana on tällainen näkymätön kerros historiaa. Me kuljemme nykyhetkessä, mutta meidän alapuolellamme ja takanamme on sukupolvia, joiden kaipuu muovasi tämän maan. Tämä muistomerkki on muistutus siitä, että koti ei ole aina paikka, jossa asutaan, vaan joskus se on vain muisto, jota vaalitaan sydämessä. Kiitos, kun pysähtyitte tämän hiljaisuuden ääreen. Nyt liikutaan taas eteenpäin, mutta jätetään tähän hetkeen pieni pala kunnioitusta niille, jotka jäivät Karjalaan.
