Pellervonpuisto

*(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureiden hiljentyä luonnon ääniin. Hän puhuu rauhallisella, kutsuvalla äänellä.)* Katsokaa ympärillenne. Täällä Pellervonpuistossa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Kun suljetta silmänne, voitte melkein tuntea, kuinka kaupungin melu vaimenee ja korvaa jotain paljon vanhempaa. Tässä on sellaista tiettyä, hienoista mystiikkaa – se on sekoitus hoidettua puistoa ja villiä, kesyttämätöntä luontoa, joka kurkistaa esiin jokaisesta varjosta. Tunnukaa tämä ilma; se on kosteampaa, tuoksuu mullalta ja vanhalta puulta. Me emme ole vain kävelyllä puistossa, vaan me olemme astuneet sisään elävään arkistoon. Täällä jokainen sammalpeitteinen kivi ja mutkitteleva polku kantaa mukanaan tarinoita, joita ei ole kirjoitettu historiankirjoihin, vaan jotka on kuiskaattu sukupolvelta toiselle. Mutta mennäänpä syvemmälle. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomataan, ettei tämä ole koskaan ollut vain ”vapaata luontoa”. Ennen kuin täällä oli puisto, tämä maa on ollut osa suurempaa kokonaisuutta, jossa ihminen ja luonto ovat neuvotelleet tilasta vuosisatojen ajan. Tällaiset alueet ovat usein toimineet kaupungin keuhkoina, mutta myös rajoina – paikkoina, joissa kaupunki loppuu ja tuntematon alkaa. Kuvitelkaa tänne aika, jolloin tieliikenne oli vain hevosten kavioiden kopinaa ja puiston läpi kulki polkuja, joita pitkin ihmiset kantoivat nuoria puita tai hakivat polttopuita talvea varten. Tämä maa on nähnyt kaupungin kasvun, teollistumisen ja sen, kuinka meidän suhteemme luontoon on muuttunut hyödyntämisestä arvostukseen. Jokainen puunrunko täällä on kuin vuosirengas kaupungin omasta kasvutarinasta, hiljainen todistaja kaikesta siitä, mikä on tullut ja mennyt. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa. Pellervo ei ole vain nimi; se kantaa mukanaan vahvaa symboliista latausta. Pellervo on mytologiassa ja historiassa liitetty puhtauteen, uusiutumiseen ja tietysti pellavaan, joka oli aikoinaan yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä raaka-aineista. Mutta paikallisissa huhuissa ja tarinoissa on aina liikuttanut ajatus, että tällaisissa puistoissa on ”ohut kohta” maailmojen välillä. Sanotaan, että jos kulkee täällä hämärän aikaan, kun usva nousee maasta, voi kohdata vanhoja henkiä tai kuulla ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Se on se Pellervon puiston salaisuus: se ei ole vain kasveja ja puita, vaan se on henkinen tila. Se on paikka, jossa kaupunkilainen voi löytää takaisin yhteyden johonkin alkukantaiseen, johonkin sellaiseen, mikä on jäänyt betoniviidakon alle hautautuneeksi. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Älkää vain kävelykö polkua pitkin, vaan pysähtykää. Kuulostelkaa tuulta lehdissä ja miettikää, mitä tämä paikka kertoisi teille, jos se osaisi puhua. Mitä tarinoita te itse jättäisitte tänne muistoksi? Luonto on historian paras säilyttäjä, ja nyt te olette osa tämän puiston jatkumoa. Olkaa hyvä, kulkekaamme eteenpäin ja annakaa Pellervon rauhan laskeutua ylleenne. Tervetuloa syvemmälle puiston syleilyyn.