Luku 1
(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja hymyilee lempeästi. Hän elehtii kädellään kohti ympäröivää vihreyttä ja leikkipaikkaa.)
No niin, hyvät matkailijat, pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Ottakaa nyt vain rauhassa syvä hengitys. Huomaatteko, miten täällä Klaukkalanpuiston ryhmäpuutarhan kupeessa ilma tuntuu erilaiselta? Se on sellaista pehmeää, kosteaa puutarha-ilmaa, jossa sekoittuu vastaleikatun ruohon tuoksu ja kaupungin kaukainen humina. Täällä, tämän leikkipaikan keskellä, on jotain sellaista pysähtyneisyyttä, vaikka ympärillä maailma kiitää. Se on kuin pieni vihreä saari betoniviidakon keskellä. Kun katsotte noita lapsia leikkimässä ja kuulette naurun, niin muistakaa, että olemme tässä kohtaa paikkaa, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat käyneet jatkuvaa vuoropuhelua vuosikymmenten ajan. Täällä ei ole kyse vain hiekkalaatikoista ja keinuista, vaan jostain paljon syvemmästä.
Jos me kelaamme aikaa taaksepäin, niin tämä alue kertoo tarinaa suomalaisen yhteisöllisyyden kulta-ajasta. Nämä ryhmäpuutarhat eivät syntyneet sattumalta, vaan ne olivat vastaus kaupungistumiseen. Kun ihmiset muuttivat pienempiin asuntoihin, he kaipasivat takaisin multaan, takaisin siihen alkukantaiseen tarpeeseen kasvattaa oma ruokansa. Täällä on raastettu selkää, istutettu perunoita ja hoitanut kurkkupensaita sukupolvien ajan. Jokainen istutusallas ja jokainen pensasaita on ollut osa jotkun perheen elämää, harrastusta ja ehkäpä ainoaa paikkaa, jossa sai olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Tämä leikkipaikka on siis rakennettu tämän perinnön päälle. Se on jatkumoa sille ajatukselle, että yhteinen tila on pyhä. Historiallisesti tällaiset puutarhayhteisöt ovat olleet sosiaalisia solmukohtia, joissa naapuri on tuntenut naapurin ja tieto kulki aidan yli. Se on ollut sellaista arkista, tasa-arvoista historiaa, jota ei aina kirjoiteta historiankirjoihin, mutta joka tuntuu jokaisessa askelemme ottamassa maassa.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vihreällä paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että näiden vanhojen puutarhien ja leikkipaikan välisessä vyöhykkeessä luonto ei ole täysin kesytetty. Sanotaan, että täällä on kohtaan jotain sellaista, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla. On kerrottu tarinoita siitä, miten tietyt puut tuntuvat kasvavan nopeammin tai miten linnut hiljenevät omituisella tavalla, kun aurinko laskee tiettyyn kulmaan. Jotkut uskovat, että täällä asuu alueen alkuperäinen henki, joka vahtii, ettei ihminen unohda kunnioittaa maata. Se on sellainen urbaani myytti, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka rakentaisimme ympärillemme asfalttia ja betonia, luonto on aina läsnä, odottamassa ja tarkkaillen. Ehkä se on juuri se syy, miksi lapset tuntuvat viihtyvän täällä niin erityisen hyvin – he aistivat sen näkymättömän energian, jota me aikuiset olemme oppineet sivuuttamaan.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluaisin teidän tekevän yhden asian. Katsoitteko noita puutarhan reunoilla kasvavia kasveja? Yrittäkää löytää sieltä jokin yksityiskohta, jota ette olisi aiemmin huomanneet – ehkä jokin harvinainen kukka tai kiven raossa kasvava sammal. Pysähdykää hetkeksi ja tuntekaa se yhteys menneisiin sukupolviin ja tähän elävään maahan. Tämä paikka opettaa meille, että kauneus löytyy usein sieltä, missä arkinen ja luonnonmukainen kohtaavat. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian ja mysteerin läpi kanssani. Olkaa hyvä ja seuraatte minua, seuraava kohteemme odottaa jo tuollate.
