Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy gallerian eteen, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään kutsuen heitä lähemmäs. Äänisävy on kutsuva, hieman salaperäinen ja intohimoinen.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä, keskellä nykyajan kiirettä, me seisomme kynnyksellä, joka vie meidät takaisin aikaan, jolloin suomen kieli oli vielä löytämässä omaa ääntään. Tuntuuko se ilmassa? Se on sellaista hienoista nostalgian ja kunnioituksen tuntua. Kun astumme Aleksis Kiven galleriaan, me emme mene vain katsomaan tauluja tai lukemaan tekstejä, vaan me astumme kirjaimellisesti suomalaisen kirjallisuuden sielunmaisemaan. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi 1800-luvun puoliväliin: kynttilänvaloon, musteentuoksuun ja siihen valtavaan yksinäisyyteen, jota yksi mies koki, kun hän yritti rakentaa jotain täysin uutta. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä sanattomia tarinoita ja kuiskaavia muistoja.
Mutta kuka oli tämä mies, jota me täällä kunnioitamme? Aleksis Kivi ei ollut mikään salonkien suosikki tai hovipoika. Hän oli poika Keuruusta, mies, joka näki maailman tavallisten ihmisten silmin. Hän uskaltaisi tehdä jotain sellaista, mitä kukaan ennen häntä ei ollut tehnyt: hän kirjoitti suomeksi niin, että se kuulosti oikeasti puheelta, elämältä ja tunteelta. Kun hän loi Seitsemän veljeksen, hän ei luonut vain tarinaa, vaan hän antoi suomalaiselle kansalle peilin, josta me saatoimme ensimmäistä kertaa tunnistaa itsemme – meidän itsepäisyytemme, huumorimme ja periksiantamattomuutemme. Se oli vallankumouksellista. Kivi taisteli vastavirtaan aikana, jolloin sivistys tarkoitti ruotsin tai ranskan osaamista. Hän kuitenkin uskoi, että meidän omalla kielellämme voi ilmaista kaikkein syvimmät inhimilliset tragediat ja suurimmat naurut.
Tähän kohtaan liittyy kuitenkin se synkkä ja mystinen puoli, joka tekee Kivistä lähes myyttisen hahmon. Me tiedämme kaikki, että hänen tiensä oli täynnä vastoinkäymisiä. Kuvitelkaa se tuskallisuus, kun omat arvostelijat repivät teoksia julkisesti ja kun maailma tuntui kääntävän selkänsä juuri silloin, kun hän oli antanut kaikkensa. Sanotaan, että Kivi kantoi sisällään sellaista melankoliaa, jota on vaikea kuvitella nykypäivänä. Hän päätyi mielisairaalaan, ja monet meistä pohtivat vielä tänäkin päivänä: oliko kyseessä vain sairaus, vai oliko hän yksinkertaisesti liian edellä aikaansa? Se on se traaginen salaisuus, joka leijuu tämän gallerian yllä. Kivi oli nero, joka joutui maksamaan lahjansa kalliilla hinnalla, ja juuri se tekee hänen perinnöstään niin koskettavan ja inhimillisen.
Nyt, kun me astumme sisään, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain lukeko nimiä ja päivämääriä, vaan pysähtykää niiden teosten äärelle, jotka puhuttelevat teitä. Etsikää niistä se pieni kipinä, joka yhdistää meidät tähän mieheen sataan vuoteen myöhemmin. Kivi opetti meille, että kieli on valtaa ja että jokaisella meistä on tarina, joka on kertomisen arvoinen. Menkää nyt, tutustukaa ja anna tämän paikan viedä teidät matkalle suomalaisuuden juurille. Olen täällä opastamassa, mutta annan teidän myös löytää oman yhteytenne Aleksikseen. Tervetuloa sisään.