Vallilan siirtolapuutarha

(Opas pysähtyy rauhallisesti puutarhan porttien eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo vierailijoitaan hymyillen.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että astuimme juuri läpi näkymättömän kalvon? Täällä Vallilan siirtolapuutarhassa kaupungin melu, tuo jatkuva autojen humina ja kiire, vaimenee kummallisella tavalla. Ilmassa tuoksuu kostea multa, kypsät tomaatit ja ehkäpä naapurin vastaleikattu nurmikko. Se on sellaista tuoksua, jota ei löydä betoniviidakoista. Täällä aika ei kulje sekunneissa, vaan kasvukausissa. Jokainen pieni mökki, jokainen huolella hoidettu perenna ja nuo hieman vinoon kasvaneet omenapuut kertovat tarinaa jostain, mikä on lähes kadonnut nykyaikaisesta kaupunkielämästä: tarinaa hitaudesta, omavaraisuudesta ja yhteisöllisyydestä keskellä kasvavaa suurkaupunkia. Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan jolloin Helsinki kasvoi vauhdilla ja työläiset tarvitsivat hengähdyspaikkoja. Siirtolapuutarhat eivät syntyneet vain harrastuksesta, vaan ne olivat vastaus sosiaaliseen hätään. 1900-luvun alkupuolella Vallilan kaltaiset alueet tarjosivat kaupungin pienissä ja ahtaisissa asunnoissa asuville mahdollisuuden saada oma pala maata. Se oli elinehto. Täällä ei vain viljelty nautintoa varten, vaan täällä kasvatettiin perheen taloudellista selviytymistä tukevia perunoita ja juureksia. Nämä puutarhat olivat työläisluokan keitaita, joissa yhdistyivät kurinalainen puutarhanhoito ja ansaittu lepo. Kun katsotte noita värikkäitä mökkejä, muistakaa, että niiden takana on vuosikymmenten takainen taistelu puhtaammasta ilmasta, terveellisemmästä ravinnosta ja oikeudesta omaan rauhaan. Se on ollut kaupunkilaisten tapa kesyttää luonto ja tuoda pala maaseutua keskelle teollistuvaa Helsinkiä. Tämän paikan ympärillä liikkuu tietysti myös omia salaisuuksiaan ja kaupunkimyyttejään. Sanotaan, että näiden pensaiden ja kukkivien aitojen suojassa on käyty keskusteluja, joita ei ollut tarkoitettu ulkopuolisille. Sodan aikana ja sen jälkeen puutarhat olivat eräänlaisia turvasatamia, joissa naapurit tukivat toisiaan ja jaettiin satoa niille, joilla ei ollut mitään. On kerrottu, että jotkut näistä pihoista kätkivät sisäänsä pieniä aarteita tai vanhoja kirjeitä, joita ei koskaan lähetetty. On jotain mystistä siinä, miten jokainen mökki on oma pieni maailmansa, oma pieni valtakuntansa, jolla on omat sääntönsä ja salaisuutensa. Kuka tietää, mitä tarinoita nuo vanhat puut voisivat kertoa, jos ne vain osaisivat puhua? Ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, lapsien kasvavan ja kaupungin nousevan korkeammalle ja korkeammalle ympärilleen. Nyt kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Hiljentykää hetkeksi ja kuunnelkaa. Kuulkaa, miten luonto ja kaupunki käyvät täällä jatkuvaa vuoropuhelua. Kun kuljemme polkuja pitkin, kiinnittäkää huomiota niihin pieniin yksityiskohtiin, kuten käsintehtyihin kyltteihin tai huolella aseteltuihin kivisiin polkuihin. Ne ovat merkkejä rakkaudesta ja huolenpidosta. Vallilan siirtolapuutarha ei ole vain kokoelma tontteja, vaan se on elävä museo, joka muistuttaa meitä siitä, mistä olemme tulleet ja mitä meidän tulisi arvostaa. Toivon, että vietätte täältä mukananne palasen tätä rauhaa ja muistatte, että välillä on tärkeää pysähtyä ja antaa juurten kasvaa syvälle maahan. Olkaa hyvä, tulkaa perässä.