Tukkatunturi

(Opas pysähtyy, vetää syvään henkeä ja levittää kätensä kohti avaraa tunturimaisemaa. Ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.) Katsokaa tätä näkymää. Tervetuloa Tukkatunturille. Tunnetteko te tämän tuulen? Se ei ole vain kylmää ilmaa, vaan se on kuin Lappilaisen luonnon oma hengitys, joka kantaa mukanaan tuhansien vuosien tarinoita. Täällä, kun seisomme tämän huipun reunalla, maailma tuntuu kutistuvan ja laajenevan samanaikaisesti. Katsoessanne alas laaksoon ja kauas horisonttiin, missä tunturien selät aaltoilevat kuin jähmettynyt meri, on helppo ymmärtää, miksi ihminen on aina tuntenut itsensä pieneksi näiden jättiläisten keskellä. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä ääntä – veden solinaa, tuulen huminaa ja sitä omituista, sähköistä jännitystä, joka syntyy, kun ihminen kohtaa koskemattoman erämaan. Mutta tämä paikka ei ole vain kaunis postikorttinäkymä. Jos katsomme tarkemmin maastoa, voimme lähes nähdä historian kerrokset. Tukkatunturi on toiminut vuosisatojen ajan tärkeänä maamerkkinä ja kiintopisteenä. Ennen nykyisiä karttoja ja GPS-laitteita, tällaiset huiput olivat elintärkeitä navigointipisteitä poronhoitajille ja metsästäjille, jotka liikkuivat näissä vaativissa olosuhteissa. Historiallisesti tämä alue on ollut osa suurta, elävää kulttuurimaisemaa, jossa ihminen ja luonto ovat neuvotelleet selviytymisestä. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on kuljetettu tavaraa ja vaihdettu uutisia kaukaisista kyliin. Joka ikinen kivi ja jokainen tunturikoivu on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, sääolosuhteiden raivon ja kevään heräämisen, joka on aina tuntunut täällä lähes pyhältä ihmeeltä. Sitten on tietysti se, mistä paikalliset puhuvat vain kuiskaten. Tukkatunturiin liittyy nimi ja maine, joka ei löydy virallisista historiankirjoista. Sanotaan, että tunturilla on oma tahtonsa. Vanhat tarinat kertovat, että tietyissä sääolosuhteissa, kun sumu laskeutuu paksuna ja peittää näkyvyyden muutamaan metriin, tunturilla voi kohdata asioita, joille ei ole loogista selitystä. Jotkut puhuvat tunturikoivuun kietoutuneista henkiolennoista, toiset taas siitä, kuinka tunturilla on tapana ”siirtää” vaeltajia pois poluilta, jos he tulevat paikalle liian ylimielisinä. Se on muistutus siitä, ettemme me omista tätä maata, vaan olemme täällä vain vieraita. Tämä myyttinen puoli antaa paikalle syvyyttä; se tekee Tukkatunturista enemmän kuin vain kasan kiveä ja sammalta. Se tekee siitä elävän olennon, jota pitää kunnioittaa. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme eteenpäin, pyydän teitä tekemään yhden asian. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se yhteys, joka yhdistää meidät tähän hetkeen ja kaikkiin niihin, jotka ovat seisoneet tässä samassa pisteessä satoja vuosia sitten. Olkaa uteliaita, mutta pysykää varovaisina, sillä tunturilla on tapana paljastaa salaisuutensa vain niille, jotka osaavat odottaa ja kuunnella. Olkaa tervetulleita kokemaan Tukkatunturin taika kaikessa sen karuudessa ja kauneudessa. Mennäänpä nyt, katsotaan mitä seuraava mutka meille paljastaa.