Ylioppilasteatteri

(Opas pysähtyy Ylioppilasteatterin eteen, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän laskee äänen hieman salamykkiäksi, jotta ohikulkijat eivät kuule kaikkea.) Katsokaa tätä rakennusta. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä monista Helsingin kivitaloista, mutta pysähtykää hetkeksi ja hengittäkää sisään. Täällä ilmassa on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin virallisista museoista. Se on yhdistelmä nuoruuden kapinaa, hienostunutta ironiaa ja sellaista luovaa kaaosta, joka on määritellyt tämän talon vuosikymmenten ajan. Kun astumme sisään, unohdakaa hetkeksi ulkopuolinen maailma, aikataulut ja säännöt. Me olemme astumassa tilaan, jossa todellisuus on vain raaka-aine ja jossa nauru on usein vakavampaa kuin mikä tahansa virallinen puhe. Täällä seinät eivät vain puhu, ne kuiskaavat vitsejä, jotka on kerrottu jo kauan ennen kuin meistä kummastakaan oli edes keksitty. Jos menemme historian puolelle, on tärkeää ymmärtää, että Ylioppilasteatteri ei ole vain näyttämö, vaan se on ollut Helsingin akateemisen vapauden ja satiirin sydän. Se syntyi tarpeesta kyseenalaistaa vallitseva järjestys – ja mitä parempi kohde oli pilkattavana, sitä kovemmin yleisö nauroi. Teatteri on kulkenut pitkän matkan pienistä harrastajapiireistä kaupungin merkittävimmäksi opiskelijateatteriksi, ja se on tehnyt sen säilyttäen sen tietynlaisen anarkistisen hengen. Se on ollut paikka, jossa nuoret aivot ovat saaneet kokeilla rajojaan, kääntää maailman ylösalaisin ja peilata yhteiskunnan typeryyksiä niin terävästi, että välillä on varmasti pistänyt sormeen myös kaupunginhallituksessa. Tämä tila on nähnyt sukupolvia näyttelijöitä, ohjaajia ja kirjoittajia, jotka ovat hionneet täällä taitojaan ennen kuin heidät on poimittu suurten näyttämöiden valoihin. Mutta jokaisella tällaisella talolla on myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Sanotaan, että näiden kulissien ja varastohuoneiden uumenissa asuu entisten esiintyjien henkiä – ei niinkään pelottavina kummituksina, vaan pikemminkin inspiraationa. On tarinoita hätäisistä korjauksista, jotka on tehty sekuntia ennen esirippua, ja improvisaatioista, jotka ovat pelastaneet koko illan, vaikka käsikirjoitus oli mennyt täysin sekaisin. Tämän talon suurin salaisuus on kuitenkin se, miten se pystyy imemään itseensä energian jokaisesta kävijästä. Se on kuin valtava emotionaalinen arkisto. Jos kuuntelette tarkasti hiljaisuudessa, voitte melkein kuulla kaiun niistä tuhansista nauruista ja yllätyksistä, jotka ovat täyttäneet salin. Se on kollektiivinen muisti, joka tekee tästä paikasta enemmänkin elävän organismin kuin pelkän rakennuksen. Nyt, kun olette kuulleet tämän, haastan teidät katsomaan tätä paikkaa uudestaan. Älkää etsikää vain arkkitehtuuria, vaan etsikää niitä jälkiä, jotka ovat jääneet ihmisten intohimosta ja rohkeudesta. Kun kuljemme sisään, yrittäkää löytää se kohta, jossa tunnette itsenne vapaammaksi. Ylioppilasteatteri opettaa meille, että vakavuus on usein vain naamio ja että totuus löytyy useimmiten sieltä, missä uskalletaan nauraa itselleen. Toivon, että vietätte täällä hetken ja annatte tämän talon hengen tartuttaa teidätkin. Olkaa tervetulleita kokemaan taiteen, ironian ja nuoruuden pyhäkkö. Mennäänpä sisään, ennen kuin esirippu nousee.