Lainassaari

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja elehtii kädellään kohti saarta. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaa tätä näkymää. Pysähdyttäkää hetkeksi askeltenne ja vain kuunnelkaa. Kuulitteko, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten vesi lyö rantaan? Me seisomme nyt Lainasaarella, paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin kaiken, minkä ihminen on kerran täältä yrittänyt rakentaa. Täällä on sellainen erityinen hiljaisuus, eikö vain? Se ei ole tyhjyyttä, vaan sellaista raskasta, kerrostunutta rauhaa. Kun katsotte noita vanhoja puita ja sammaloituneita kiviä, ne eivät ole vain osa metsää, vaan ne ovat todistajia. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja jos sulkee silmänsä, voi melkein tuntea, kuinka menneisyys hengittää takanamme, piiloutuneena sumuun ja rantakaislikkoon. Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä täällä on tapahtunut. Lainasaari ei ole aina ollut vain lintujen ja hiljaisuuden tyyssija. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, täällä on sykkinyt elämä, joka liittyi tiukasti vesistöjen hallintaan, kalastukseen ja saariston selviytymiseen. Historiallisesti tällaiset saaret ovat olleet strategisia pisteitä – paikkoja, joissa on valvottu kulkua, pyydetty verkkoja ja ehkäpä etsitty suojaa maailman myrskyiltä. Täällä on käyty kovaa työtä; on hakattu polkuja, pystytetty vähäisiä rakennuksia ja taisteltu luonnonvoimia vastaan. Se oli aikaa, jolloin ihminen eli symbioosissa veden kanssa, mutta samalla kunnioitti sen arvaamattomuutta. Jokainen kivi, jonka päällä nyt seisotte, on saattanut toimia jonkun levähdyspaikkana tai merkkinä oikeasta suunnasta, kun sumu on peittänyt näkyvyyden. Ja sitten on tietysti se, mitä ei kirjoitettu historiankirjoihin. Jokaisella tällaisella saarella on oma salaisuutensa, ja Lainasaarella ne liittyvät usein tarinoihin kadonneista esineistä tai hämäristä kohtaamisista. Paikallisissa legendoissa on viitattu siihen, että saaren syvimmät kolot ja tiheimmät metsiköt kätkevät jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. Ehkä se on vain kansanperinnettä, mutta kun kulkee täällä yksin hämärän aikaan, on helppo uskoa, että saarella on oma tahtonsa. On puhuttu siitä, miten saari ”lainaa” vierailijoiltaan palan mieltä ja jättää tilalle kaipuun palata takaisin. Se on eräänlainen myytti tästä paikasta – se ei ole vain maata ja kiveä, vaan elävä organismi, joka muistaa jokaisen, joka on sen rannalle astunut. Nyt kun olette kuulleet tämän, haastaisinkin teitä tekemään jotain. Älkää vain kävelköne saaren läpi, vaan etsikää itsellenne paikka, jossa voitte olla täysin hiljaa minuutin ajan. Katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä tarinoita nuo puut kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Mitä ne näkivät sata vuotta sitten? Ja mitä ne näkevät meissä nyt? Menkää rohkeasti tutkimaan, mutta muistakaa jättää saari juuri sellaiseksi kuin löysitte sen – jotta seuraavakin sukupolvi voi tulla tänne ja tuntea saman mysteerin. Kiitos, että kuljette kanssani tämän matkan, ja nyt on teidän vuoronne löytää oma salaisuutenne Lainasaarelta.