Kivinokan vanha metsä

(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja elehtii ympäröivää metsää kohti. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hivenen salaperäinen.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle vain tällaisissa paikoissa. Me ei olla tässä vain metsässä, vaan me ollaan eräänlaisen aikakoneen sisällä. Kivinokan vanha metsä ei oo pelkkää puuta ja sammalta, vaan se on elävä arkisto. Kun tuuli humisee noissa korkeissa latvustoissa, se ei oo vain ilmaa, vaan se on kuin menneisyyden kuiskaus. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja kaupungin kiireet jäävät jonnekin kaukaisuuteen, lähes näkymättömiin. Huomaatko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi? Se luo sellaisen hämärän, joka on pysynyt lähes samana satoja vuosia. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia on kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa. Jos me mennään syvemmälle, niin tässä maastossa on nähtävissä kerroksia, jotka kertoo alueen kovasta arjesta. Kivinokka ei aina ollut tällainen rauhoitettu keidas. Ennen vanhaan täällä on käyty kovaa kamppailua eloonjäämisestä. Metsä on ollut ihmisille sekä pelottava että välttämätön: se on tarjonnut polttopuut, rakennusmateriaalit ja ravinnon, mutta se on myös vaatinut kunnioitusta. Historiallisesti tällaiset vanhat metsäsaarekkeet on usein säästyneet kirveeltä joko siksi, että maasto on ollut liian jyrkkää tai vaikeaa, tai sitten ne on pidetty tietoisesti eräänlaisina pyhäkköinä. Kuvitelkaa ne aikaiset metsänvartijat tai paimenet, jotka kulkivat näitä samoja polkuja, joita me nyt seuraamme. He tietivät jokaisen kiven ja puron, ja heille jokaisella ikivanhalla puulla oli oma merkityksensä. Täällä on kulkenut väkeä, jotka on nähnyt maailman muuttuvan ympärillään, mutta tämä metsä on pysynyt vakaana ankkurina keskellä muutosta. Mutta jokaisella vanhalla metsällä on myös omat salaisuutensa, ja Kivinokallakin on ne. Paikalliset legendat kertoo, että syvällä näiden metsien siimeksessä, missä sammal on paksuinta, on piilotettuna asioita, joita ei ole kirjattu historiankirjoihin. On puhuttu hylätyistä raivauksista ja kätköistä, jotka on jätetty jälkeensä sota-aikojen levottomuuksien keskellä. Jotkut sanovat, että täällä asuu vielä metsän henkiä, jotka vartioivat luonnon rauhaa ja ohjaavat eksyneitä kulkijoita oikealle polulle – tai kenties johdattelevat heidät tarkoituksella eksyksiin, jos he eivät kunnioita ympäristöään. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei oo pelkkää biologiaa tai maantiedettä, vaan se on tunne siitä, että joku tai jokin tarkkailee meitä noiden suurten runkojen takaa, hymyillen meille, jotka uskallamme pysähtyä ja kuunnella. Nyt, kun me ollaan tässä hetkessä, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Pysähdytään hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Kuulkaa, miten metsä hengittää. Se on kutsu meille kaikkiin meihin: muistuttamaan siitä, mistä me tulemme ja mitä meidän pitää varjella. Kivinokan vanha metsä on lahja, joka on säilynyt meille, jotta voimme löytää takaisin juurillemme. Kun me nyt jatkamme matkaa, katsokaa puita ei vain puina, vaan todistajina, jotka on nähneet kaiken. Kiitos, että kuljitte tämän pätkän kanssani. Pidetään tämä paikka pyhänä, hiljaisena ja koskemattomana, jotta seuraavakin sukupolvi voi tuntea saman ihmeen, minkä me tänään.