Luku 1
*(Opas pysähtyy aukion keskelle, levittää kätensä laajasti ja katsoo ryhmää lämminhenkisesti, pieni hymy huulilla.)*
Katsokaapa ympärillenne. Täällä me nyt seisomme, Aurinkolahdenaukiolla. Tunnetteko te tämän ilmassa leijuvan rauhan? Se on sellaista kaupungin sykettä, joka ei huuda, vaan kuiskaa. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla, miten kaupungin kiire jää taakseen ja täällä alkaa jotain sellaista, mikä tuntuu ajattomalta. Valo lankeaa näihin kivetyksiin juuri oikeassa kulmassa, ja se ei ole sattumaa. Tämä aukio on suunniteltu hengittämään, olemaan kaupungin keuhkot, missä ihminen saa pysähtyä ja vain olla. Se on kuin saari betonin keskellä, paikka, jossa aurinko tuntuu viipyvän hieman pidempään kuin muualla kaupungissa.
Mutta jos me katsotaan pintaa syvemmälle, niin täällä on kerroksia, joita ei ensisilmäyksellä näe. Sata vuotta sitten tämä paikka ei ollut mikään hienostunut aukio, vaan se oli osa kaupungin raskasta sydäntä. Täällä on kolistellut hevoskärryt, täällä on haisunut tervalla ja hiilellä, ja täällä on käyty kovaa kauppaa. Tämä alue on ollut solmukohta, jossa maalla kulkeva tavara on kohdannut veden. Entisaikojen kauppiaat ovat kävelleet näillä samoilla poluilla, huolestuneina säästöistään ja toivoen hyviä satoja. Se on ollut paikka, jossa kaupungin kasvu on tapahtunut konkreettisesti – hikitippeillä, rautanauloilla ja kovan työn kautta. Meidän nykyinen viihtyisyytemme on rakennettu tämän historiallisen ponnistelun päälle, ja jokainen kivi täällä kantaa mukanaan muistoa siitä, miten tämä kaupunki on hitaasti mutta varmasti muovannut itsensä nykyiseen asuunsa.
Sitten meillä on tietysti se, mistä paikalliset puhuvat vain hiljaa, kun turistit eivät kuule. Sanotaan, että tämän aukion alla kulkee vanha, hylätty tunneliverkosto, joka johdatti aikoinaan suoraan kaupungin tärkeimpien päättäjien kellareiin. Mutta se ei ole se mielenkiintoisin osa. Tarinat kertovat, että toisen maailmansodan aikana täällä on kätketty jotain, mitä ei koskaan virallisesti kirjattu ylös. Jotkut sanovat sen olevan kadonnut arkisto, toiset taas puhuvat salaisesta sopimuksesta, joka on kaiverrettu johonkin täällä sijaitsevaan kivipaasiin. Myytin mukaan aukio on nimetty Aurinkolahdeksi ei vain valon vuoksi, vaan siksi, että täällä on pidetty salaisia tapaamisia, joissa on haettu ”uutta valoa” ja toivoa pimeimpien aikojen keskellä. Se on sellainen kaupungin pieni salaisuus, joka tekee tästä paikasta sähköisen.
Nyt kun me tiedämme tämän, katsokaa vielä kerran noita rakennusten julkisivuja ja aukion kulmia. Mitä te näette? Näettekö tekin sen hienovaraisen jännitteen menneen ja nykyisen välillä? Kehotan teitä nyt kävelemään aukion poikki hitaasti, lähes kunnioittavasti. Pysähtykää hetkeksi siinä vanhan tammen juurella ja miettikää, kuka on se biosynthesis, joka on seisonut täsmälleen samassa kohdassa sata vuotta sitten. Aurinkolahdenaukio ei ole vain paikka kulkea läpi, se on peili, josta kaupunki katsoo itseään. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä matkassa historian hämärään. Nyt jatketaan matkaa, mutta pitäkää tämä tunnelma mukananne.
